Iltatarinat
Partio-ohjelma
Iltatarinat antavat hyvän mahdollisuuden oppia muista kulttuureista.
Aminatan ensimmäinen koulupäivä
Kohderyhmä: sudenpennut ja seikkailijat Kesto: 20–30 min
Tehtävät:
- Lukekaa tarina guinealaisen Aminatan ensimmäisestä koulupäivästä.
- Etsikää kartalta Aminatan kotimaa Länsi-Afrikassa sijaitseva Guinea.
- Esittäkää tarina näytelmänä tai piirtäkää siitä sarjakuva tai iso piirustus.
- Iltapiirissä (tai muuten vaan): Muistelkaa omaa ensimmäistä koulupäiväänne, jokainen saa vuorollaan kertoa yhden muiston. Miettikää sitten yhdessä, mitä samaa oli teidän ja Aminatan ensimmäisessä koulupäivässä.
Aminata heräsi aikaisin aamulla, hän ei ollut saanut kunnolla nukuttua yöllä. Tänään oli hänen ensimmäinen koulupäivänsä! Aminataa jännitti. Hän pääsisi ihan oikeaan kouluun! Eilen Aminata oli tarkoin puhdistanut kenkänsä isojen siskojen ja veljien kanssa, ja nukkumaan mennessään hän oli huolellisesti asettanut viereensä uuden kouluvihkon ja kynän. Äiti sanoi, että yksi vihko ja kynä saivat riittää noin pienelle koululaiselle. Aminata asui perheineen Malin pikkukaupungissa Pohjois-Guineassa. Perheen isä oli maanviljelijä. Heillä oli kaupungin laitamilla monta foniopeltoa, joita piti hoitaa, sekä pieni puutarha, jossa kasvoi porkkanoita, perunoita, pähkinöitä, mangopuita ja muita herkkuja.
Aminata huomasi isosiskojen Mariaman ja Kadhiatun jo nousseen. Hänkin kiirehti pihalle. Kanat tepastelivat keittiörakennuksen edessä ja Aminatan huomatessaan pyrähtivät tytön luo jyvien toivossa. ”Huss, menkäähän siitä maata kuopimaan. En minä nyt teitä ehdi ruokkimaan, minä olen menossa kouluun!”, Aminata tokaisi ylpeänä. Äiti oli laittanut aamupalaksi maitokahvia ja palan patonkia. Perheen koululaiset ryystivät nopeasti kahvinsa ja lähtivät kiirehtimään koulua kohti. Isot sisarukset selittivät, että myöhästyä ei kannattanut, sillä silloin opettaja ei välttämättä päästäisi sisälle luokkaan.
Koulumatkalla Aminata tapasi paljon tuttuja. Jokaisesta talosta juoksi lapsia kadulle. Koulu alkoi kaikilla samaan aikaan, kello 8. Aminata kulki yhtä matkaa sisarustensa ja naapurin lasten kanssa. Naapurin Adama oli Aminatan paras ystävä. Hän meni jo toiselle luokalle. Edellisvuonna Aminataa oli harmittanut kamalasti, kun Adaman piti käydä koulussa, eivätkä he voineet leikkiä yhdessä niin paljon kuin ennen. Onneksi vihdoin oli tullut pitkän pitkä loma. Ja nyt ystävykset pääsivät kouluun yhdessä. Koulussa Aminatalla ja muilla ekaluokkalaisilla oli kirjoitus-, lukemis- ja laskemistunteja. He harjoittelivat myös puhumaan ranskaa, koska opettajat opettivat kaikkia aineita vain ranskaksi. Se oli maan virallinen kieli. Kotona Aminatan perhe puhui äidinkieltään pularia. Aminatasta oli hauskaa oppia vierasta kieltä, mutta toisaalta oli kurjaa, kun ei aina ymmärtänyt opettajan puhetta. Onneksi Aminatan opettaja oli kiltti, ja kertoi asioista välillä myös pulariksi. Kymmeneltä koulussa oli lyhyt välitunti, ja keskipäivällä pitkä ruokatauko. Aminata ja Adama juoksivat kotiin syömään, koska matka ei ollut pitkä. Kolmelta ala-asteen oppilaat palasivat ruokatauolta koululleen, ja opiskelivat kuuteen asti illalla. Aminatan vanhemmat sisarukset, jotka olivat jo yläasteella, pääsivät koulusta jo kahdelta.
Koulupäivän jälkeen Aminata auttoi äitiä ja muita naisia kodin töissä. Joskus Aminataa kyllästytti keittiöhommat, mutta äiti sanoi, että ilman apua ei ruokakaan valmistuisi. Aminatan lempiruokaa oli riisi ja maniokinlehtikastike, etenkin, jos siihen oli laitettu myös kalaa. Kotona Aminata kertoi iloisesti kaikille, mitä asioita oli oppinut koulussa. Illalla ruuan jälkeen Aminata lähti leikkimään ystäviensä kanssa. He menivät ensin kentän laidalle seuraamaan jalkapalloa. Aminatan veljen Thiernon mielestä Aminata ja Adama ja muut pikkutytöt olivat liian pieniä pelaamaan jalkapalloa, varsinkin poikien kanssa, mutta tytöistä se oli kivaa. Pimeän tultua Aminata kiirehti kotiin. Hän halusi mennä ajoissa nukkumaan, että jaksaisi herätä aamulla kouluun. Aminata aikoi opiskella ahkerasti, sillä hän halusi oppia kaiken, mitä opettajat tiesivät, ja vielä enemmänkin. Aminatan haaveena oli tulla isona tutkimusmatkailijaksi. Hän tapaisi ihmisiä kaikkialta maailmasta ja kirjoittaisi tutkimuksistaan paksuja kirjoja. Aminataa jännitti jo nyt kaikki tulevat seikkailut.
Kaikkein nopein
Kansantarina Fouta Djallonin ylängöltä Länsi-Afrikasta
Kerran, kauan sitten, eläimet kokoontuivat aukiolle ja pohtivat, kuka niistä oli nopein. Kukin oli mielestään nopeampi kuin toiset. Leijona ja pantteri ehdottivat, että asia ratkaistaisiin järjestämällä juoksukilpailu. Sille, joka tulisi ensimmäisenä maaliin, pantteri antaisi palkinnoksi lihaisan lehmän. Kaikki iloitsivat. Jokainen ilmoitti olevansa voittaja. Eläimet hyvästelivät toisensa ja lähtivät kukin omalle taholleen. Jänis suuntasi kulkunsa metsään. Siellä se viritti ansoja ja istui odottamaan. Se sai saaliiksi paljon lihaa, jonka se tunki laukkuunsa. Sitten se loikki tielle, jolla juoksukilpailu pidettäisiin. Jokaiseen tienristeykseen se heitti lihapaloja näkyville. Näin se kulki koko tien pituuden.
Aamulla eläimet kokoontuivat kilpapaikalle ja asettautuivat riviin juoksua varten. Leijona karjui: “Paikoillanne, valmiit, nyt!” Eläimet ryntäsivät matkaan. Jänis jättäytyi joukon jälkeen. Se hidasteli kunnes kaikki kilpailijat olivat kadonneet näkyvistä. Kun se tuli ensimmäiseen risteykseen, se näki, että kilpakumppanit keräilivät ja pureskelivat lihapaloja. Ne mekastivat innoissaan. Jänis pyyhälsi ohi. Myös muissa risteyksissä eläimet tappelivat lihapaloista. Jänis huomasi ohittaneensa kaikki eläimet eikä pitänyt kiirettä, mutta kun se lähestyi tienpäätä, se pisti juoksuksi, ja maaliin tullessaan se läähätti kovin. Leijona näki sen, meni sitä vastaan ja totesi: “Sinä voitit. Olet eläimistä nopein. Tässä lupaamani lehmä.” Jänis kiitti palkinnosta ja lähti paluumatkalle.
Tiellä se näki muut eläimet ja sanoi: “Hei, menkää jo kotiinne. Minä voitin kisan. Ettekö näe tätä pulskaa lehmää? Minä olen kaikkein nopein.” Eläimet olivat ihmeissään. Hyeena kysyi: “Mitä teit, kun voitit meidät kaikki?” Jänis vastasi nauraen: “Jätin ahneuteni kotiini ennen kuin läksin matkaan.” Eläimet häpesivät, ja jänis jatkoi matkaansa.
Satu riisikakuista
Vietnamilainen satu
Kuudennella Hung-kuninkaalla oli monta vaimoa. Hänellä oli myös paljon lapsia. Poikia oli kaksikymmentä ja tyttöjä oli saman verran. Kuningas mietti: ”Miten minä osaan päättää, kuka on kuningas minun jälkeeni.” Silloin eräs Henki tuli kuninkaan luokse ja antoi hänelle neuvon: ”Ihminen tarvitsee aina ruokaa. Pyydä, että pojat etsivät hyvän ruokaohjeen. Seuraava kuningas on hän, joka löytää parhaan ruokalajin.” Kuningas kutsui pojat luokseen ja sanoi: ”Matkustakaa ympäri maailmaa. Etsikää erikoisia ja hyvänmakuisia ruokia. Vuoden kuluttua tulkaa takaisin. Sitten jokainen valmistaa yhden ruoan minulle. Seuraava kuningas on hän, joka löytää parhaan ruokalajin.”
Kuninkaan pojat läksivät matkaan, itään ja länteen, etelään ja pohjoiseen. Kaikilla oli palvelijoita mukanaan. Vain yhdellä pojalla ei ollut rahaa matkaan. Pojan äiti oli ollut kaunis mutta köyhä. Hän oli kuollut, eikä häneltä jäänyt perintöä. Pojan nimi oli Lang Lieu. Lieu katseli veljien lähtöä. ”Mitä minä voin tehdä”, hän ajatteli surullisena. Yöllä Lieu näki unessa Hengen. Henki sanoi: ”Minä autan sinua. Riisi on maamme tärkein ruoka. Kaikki tarvitsevat riisiä. Ota tuoretta riisiä, liota sitä puhtaassa vedessä ja keitä kypsäksi. Leivo riisistä kaksi kakkua. Toinen on pyöreä kuin taivas. Toinen on neliö, samanlainen kuin pelto. Pane kakkujen sisään seosta, jossa on mung-papuja, jauhettua lihaa, rasvaa ja vihreää sipulia. Kääri kakut banaanin lehteen. Keitä niitä yksi yö ja yksi päivä. Usko minua!” Sitten henki katosi. Aamulla Lieu meni vanhan lapsenhoitajan luokse. Tämä oli hoitanut Lieuta, kun äiti kuoli ja Lieu oli pieni lapsi. Lieu kertoi hoitajalle Hengen neuvon. Vanha lapsenhoitaja halusi auttaa. Yhdessä Lieu ja hoitaja valmistivat riisikakkuja, kuten Henki oli neuvonut. Vuoden aikana he tekivät monta kakkua. Lopuksi he osasivat tehdä hyvin herkullisia kakkuja.
Vuoden kuluttua kuninkaan pojat palasivat kotiin. He toivat mukanaan herkullisia ja harvinaisia ruokia. Kuningas maistoi kaikkia. Lopuksi hän sanoi: ”Lieun riisikakut ovat parhaita. Kakut ovat muodoltaan kuin maa ja taivas. Harvinaisia ruokia on vaikea saada, mutta kaikki voivat valmistaa ja syödä näitä kakkuja. Toiset ruoat ovat arvokkaita, koska ne ovat erikoisia. Tämä ruoka on hyvää, vaikka se on tavallista ruokaa.” Silloin Lieu kertoi, että Henki oli neuvonut häntä. Kuningas ajatteli: ”Henki halusi, että Lieu on seuraava kuningas. Siksi Henki neuvoi meitä molempia.” Kuningas antoi maansa Lang Lieulle. Lopuksi kuningas määräsi, että kaikki opettelevat, miten riisikakkuja tehdään. Hän antoi myös kakuille nimet. Pyöreä riisikakku on Banh Day ja neliön muotoinen kakku on Banh Chung. Tästä lähtien riisikakkuja on tehty aina Tet-juhlaan eli uuden vuoden juhlaan. Banh Chung -kakut ovat kiitos maalle, joka antaa ruoan.
(Riisikakut valmistetaan siten, että riisiä ja papuja liotetaan vedessä yksi ja puoli vuorokautta (eli kaksi yötä ja yksi päivä). Silloin riisi ja pavut ovat pehmeitä. Riisiin ja papuihin sekoitetaan lihaa, sipulia ja suolaa. Seos kääritään banaanin lehteen. Kakkua keitetään vedessä 12 tuntia – yhtä kauan kuin suomalaiset paistavat joulukinkkua.)
Riitta Kemppainen-Koivisto ja Tiina Salmio (toim.): Matkalla suvaitsevaisuuteen – Kansainvälisyyskasvatuksen menetelmäopas 5–8-vuotiaiden lasten ohjaajille
